Nipsun Heppa-Corner osa 1

Mainitsin täällä jo taannoin, että olen aloittanut uuden harrastuksen, kutsun sitä tätiratsastukseksi. Kaikki alkoi siitä, kun lapsi alkoi kesällä käymään läheisellä tallilla poniklubissa. Siinä sitten tuli tallilla maleksittua aina lapsen tunnin aikana ja samalla oli usein myös aikuisten ratsastustunteja. Meno näytti helpolta ja jotenkin ihanalta. Tosin olin aina ihan kauhuissani, kun naiset taluttivat näitä (omasta mielestäni) kerrostalon kokoisia polleja tunnille ja takas. Jotenkin homma alkoi vaan kovasti kiinnostamaan ja elokuussa kysäisin varovasti tallin pitäjältä, että olisko mitään rauhaisaa matamiryhmää, mihin voisin ottaa osaa. No sellainen löytyi ja päätin rohkaista mieleni ja koettaa.

Suhteeni hevosiin oli kaksijakoinen. Toisaalta pelotti hirmusti tämä iso eläin ja toisaalta halusin löytää hevosen kanssa jonkinmoisen yhteyden ja ymmärtää sitä. Mikään ei ole niin hienoa, kun hevosen ja ihmisen yhteistyö. Se on vain tosi haastavaa, jos koko ajan takaraivossa on sellainen pieni pelko. Eipä tainnut opettajani tajuta, kuinka shitit housuissa olin ensimmäistä kertaa tunnille saapuessani, kun hän totesi "mene vain harjaamaan sitä heppaa sinne pilttuuseen, katsotaan sitten yhdessä satulat ja muut". Kovin nöyränä ja anteeksipyydellen avasin karsinan oven ja astuin pelipaikalle. Eihän tietenkään sellainen ihminen, joka on koko elämänsä ollut hevosten kanssa tekemisissä, voi tietää, mitä on se eka kerta.

Minun mielikuvissani hevonen on suuri ja se haluaa polkea minut maahan - koska se voi. Se voi puraista tai näykkästä ja astua tahallaan varpailleni. Hevosen takaa en uskalla vieläkään kiertää, koska se potkaisee minua ihan varmasti... Nyt ymmärrän lapseni kavereita, jotka pelkäävät tuota meidän lapatossu Doraa. He eivät ole tottuneet koiriin ja automaattisesti ajattelevat, että koira tekee jotain pahaa. Itse nauroin ajatukselle, mutta nyt olen alkanut ymmärtämään heitä paremmin. Toisaalta olen myös nähnyt, että hevonen on lempeä. Ihan samanlainen, kuin meidän Dora, hieman isompi vain. 

Jännä juttu, miten "säälin" hevosia, kun he joutuvat tälläisen aloittelijan armoille, minua suorastaan harmittaa hevosen puolesta, että hänellä on nyt tälläinen tunari selässä. En osaa antaa käskyjä niin varmalla otteella, kuin kokeneemmat. Olen epävarma ja eläin sen aistii. Silti yritän olla niille niin inhimillinen kuin osaan ja uskallan. Olen onnellinen, jos ne päästävät lähelle ja osoittavat minulle jotenkin, että "olet ihan jees". Juttelen niille harjatessa, joka ikisen tunnin jälkeen olen antanut jokaiselle kulkupelille suukon poskelle... Ja joka kerta harjatessa haistan hevosta, se on ihana tuoksu, mikä hepon ihosta lähtee. 

Iso merkitys on opettajalla. Minun opettajani on kannustava ja rohkaiseva - se on erittäin tärkeää siinä hetkessä kun itse on epävarma. Aina hän kehuu, jos on pienikin kehun paikka, edes sillä omalla tasolla vaikka isommassa mittakaavassa olisi paljonkin parantamisen varaa. Tarkistaa fiilikset tunnin jälkeen ja on avulias aina, vaikka kymmenettä kertaa kysyn, "niin kumminpäin ne jalat siinä laukannostossa olikaan". Nyt muistan unissanikin, että sisäpohje eteen ja ulkopohje taakke ja sitten niinku poljetaan lempeästi se eläin oikeaan askellajiin...

No siitä on nyt kolmisen kuukautta ja viikottain olen käynyt. Talli on minun makuuni juuri sopivan kokoinen, siellä on noin  5 -6 tuntihevosta ja olen nyt mennyt niistä neljällä. Suosikkejakin on löytynyt, niitä lempeimpiä tietysti. Oma ryhmä on tärkeä, vähän niinkuin vertaistukea ja turvaa... Joka torstai herään pieniä perhosia vatsassa. Toisinaan tunnin jälkeen on ihan voittajafiilis, toisinaan taas tuntuu, ettei mitään opi ikinä. Silti polte jatkamaan on voimakas Mietin tänään saunassa, mitenköhän menen vuoden päästä? Nostelenko laukat ihan muina miehinä silloin? En kai mitään esteitä sentään..? Olenkohan jo ratsastanut metsässä..? 

Kuka näistä tietää :)

Niin ja se mitä pelkäsin eniten; tippuminen. Se tapahtui jo n. kuudennella kerralla. Hieman liian reipas laukka ja tottumaton kuljettaja. Nätisti, letkeästi tultiin alas, ei hajonnut mikään. Pikku naarmua, mutta se on vain katu-uskottavaa. Tosimuijan rilleissä on aina vähän vekkiä.

Kun näistä hevoshommista puhuu muille, yllättävän monella on heppataustaa! Myös minun yksi tärkeimmistä ystävistäni on ollut pienestä likasta lähtien hevostyttöjä, hänellä on ollut monta omaakin. Arvatkaapa, kuinka paljon tämä vielä meitä yhdistää :) En ole ennen omaa harrastustani tajunnutkaan, kuika kova muidu hän on näissä jutuissa...

Siellä ruudun toisella puolenkin on varmaan hevosdaameja?