Ystävyydestä...

Sain tuossa tekstarin hyvältä ystävältäni. Tuli ihan kamala olo, kun tajusin, että minun on pitänyt soittaa tälle(kin) ystävälle monta monituista kertaa, mutta en vain ole soittanut... Olisin halunnut kysellä kuulumiset, kertoa omiani, pikkusen juoruta, mitä nyt muijat puhelimessa turisee. Kamalampi olo mulle tuli, kun tajusin, että näitä ystäviä on enemmän. Juuri näitä ihania ystäviä, joita kuitenkin ajattelee miltei päivittäin. Mutta miksi ei saa vain aikaiseksi soittaa??

Olen päivät töissä, illat on kiirettä, meillä on nyt tää raxahommakin kuumimmillaan. Seliseli. Miksen soita viikonloppuina? No kun olin Tukholmassa, tai en muistanut, olin pikkumurun kanssa niin tiiviisti. Olisin ihan hyvin voinut soittaa, olisin kyllä ehtinyt! Yksi hyvä ystäväni saa ihan näillä näppäimillä vauvan, luuleekohan se että en välitä tai muista? Koko ajan, tulee sellainen etiäinen, että jokohan se.. Mutta silti en ole soittanut. Yksi ystäväni on aloittanut uudessa duunissa, mitenhän sillä menee? Yksi rakas ihminen on kokonaan pimennossa, kai mellä molemmilla on vaan niin omat kiireemme... Tätä listaa voisin jatkaa vielä parin ystävättären verran!

Nämä ihmiset on mulle vuosien varrella tulleet niin tärkeiksi, kyllä niihin nyt täytyy saada pidettyä yhteyttä. Aloitan soittoringin ehkä jo tänään, ainakin sitten kun mun loma alkaa.Sitten aion perhana vieköön jopa treffata heitä!

Toisaalta, ei kyllä mullakaan puhelin liiemmin soi. Kai tämä on ihan yleinen ongelma, meillä 30+ iässä olevilla?
Tai soihan mulla, siihen soittaa; mies, äiti, isä ja anoppi. Onhan sekin jotain :) Itseasiassa paljon.

SOITELLAAN!!